Aihearkisto: Kalajuttu

Ennätysmäärä osallistujia Kuhakunkussa

Kuhakunkku kilpailu Paltamossa ja Paltaselällä sujui tänä vuonna varsin viihtyisästi ja loistavassa säässä.

Pääpalkintona oli aika jykevän näköinen perämoottori. Tätä tavoittelemaan lähti kaikkiaan 177 venekuntaa.

Tapahtuma aloitettiin kipparikokouksella, jonka jälkeen saalistajat käynnistivät moottorinsa Kiehimänjoella ja purkautuivat Paltaselälle kuin nälkäinen haiparvi.

Järjestelyt olivat mittavat ja turvallisuudesta huolehti  myöskin poliisi, joka oli komentanut paikalle laivastonsa suurimman aluksen, ainakin mitä Oulujärveltä löytyy.

Vanhempi konstaapeli Klemetti Oulun liikkuvasta poliisista, jutteli että ruorijuoppoja on kesän aikana bongattu verraten vähän, mutta veneiden varustuksessa on usein puutteita. Esmeks pelastusliivi täytyy löytyä veneestä jokaiselle sopiva. Päällä sen ei tarvitse välttämättä olla, mutta tietenkin se olisi suotavaa jos ajetaan kovaa ja varsinkin jos läträtään viinan kanssa. Pelastusliivi kun kääntää tajuttomankin ihmisen naamavärkin ylöspäin jos joudutaan vedenvaraan.

Kysymykseeni että kuinkas paljon poliisilla oikein on näitä veneitä, Klemetti ei osannut antaa täsmällistä lukua mutta kuulemma jokaisella isommalla järvellä on tällainen iso vene ja sitten tietysti niitä peräkärryllä kuskattavia. Palokunnilla tietysti on omat veneensä mutta poliisiveneet osallistuvat yhtäkaikki etsintä ja pelastustehtäviin jos tarve vaatii.

Kuhakunkun tittelin voitti sitten venekunta Mikko Haapalainen, Teemu Matero ja Joni Hattuniemi Kajaani/Sotkamo, 4760 gramman vonkaleella, Pientä hämminkiä syntyi kun juniorisarjan voittaja ehti jo kuitata mönkijänsä ja sitten kävi ilmi että oli toinen venekunta jolla oli vielä parempi tulos, no eihän siinä auttanut kuin XXX Fishing clubin  lahjoittaa toinenkin mönkkäri.

Saaliista uppoamaisillaan palaava kalastuslaivasto oli komea näky pussitetun sillan alla

Katso koko kohellus tästä linkistä.

Teksti&kuvat: AN

Kalajärvi – hanke etenee

Ajatus Vaarankylän Kalajärven puhdistamisesta tuli taannoin Paltamon I :n kalastuskunnan taholta ja yleishyödyllisenä projektina Työvoimatalo tietenkin päätti siihen osallistua. Työvoimatalon puolelta hankkeessa vastaavana toimii ulkotöiden ohjaaja Seppo Keränen.

Keskiviikkona hanke oli siinä vaiheessa, että Vaarantalolla tehtiin katiskoita, jotka on suunniteltu nimenomaan roskakalan poistoon. ” Näitä on tarkoitus tehdä ainakin kymmenkunta,” sanoo Eino Kiviranta, selvästikin kokenut katiskantekijä. Toimittaja ei kyllä käsitä, miten se katiska ne kalat valikoi, mutta kaipa siihen on kalamiehillä omat niksinsä.

Tietysti näitä katiskoita tullaan Kalajärven jälkeen käyttämään muissakin vastaavissa. On mielenkiintoista nähdä, mitä sen kalanpaljouden kanssa sitten tehdään, pitääkö Työvoimatalon perustaa vielä kalarehutehdaskin?

Aiheesta lisää Seppo Keräsen pomologissa ensiviikolla.

Työvoimatalon miehet katiskan kimpussa. Mestarina Eino Kiviranta.

Särki (Rutilus rutilus) on makean ja murtoveden kala. Sillä on punaiset silmät ja punaiset vatsanpuoleiset evät. Särjen peräevä on lyhyt ja sen suomut ovat suuria. Särki kasvaa tavallisesti 15–25 cm:n pituiseksi, joskus jopa 45 cm pitkäksi. Särkeä muistuttavia suomalaisia kalalajeja ovat seipisorvasäynetoutain ja turpa. Särki on ahvenen ja hauen jälkeen Suomen kolmanneksi yleisin kalalaji.

Särki esiintyy Aasian länsiosissa ja miltei koko Euroopassa, ei kuitenkaan EspanjassaItaliassa tai KreikassaSuomessa se esiintyy yleisenä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Rehevöityneissä järvissä särki on usein yleisin kalalaji. Tällaisista järvistä on yritetty vähentääbiomassaa hoitokalastamalla särjet pois tiheällä verkolla, rysällä tai nuotalla. Särkien määrää voidaan pienentää myös istuttamalla petokaloja, esimerkiksi kuhaa. Särki on parvikala, ja jos kalastaja osuu särkiapajalle, kalaa voi tulla paljonkin. Kesäpäivinä särkiparvet pysyvät lämpimässä pintavedessä, ja siksi särki onkin varsin yleinen onkisaalis. Särjet syövät pienikokoisina eläinplanktonia ja suurempikokoisena enimmäkseen pohjaeläimiä. Särki kutee toukokuusta kesäkuun alkupuolelle. Särjen mäti on takertuvaa.

Rutilus rutilus 2009 G3.jpg

Särkeä ei juurikaan arvosteta ruokakalana, koska siinä on melko paljon ruotoja.[2] Särkeä kuitenkin hyödynnetään lemmikkieläinten ja turkiseläinten ravintona. Särki on myös suosittu syöttikala ravustuksessa ja täkyonginnassa. Lähde: Wikipedia

Ajellessani Vaarankyläntietä Vaarantalolle sitä katiskaa kuvaamaan, sattui hassu episodi: Fasaanikukko seisoskeli keskellä tietä, eikä sillä näyttänyt olevan kiire minnekään. Vasta kun pysähdyin ja nousin autosta,  herra suvaitsi siirtyä pois ajoradalta. Valitan, että kännykkäkameran kuva on vähän huonolaatuinen. Yllättävän hyvin fasaani sulautuu tienpenkkaan ollakseen niin värikäs lintu. Väkisin tuli mieleen, että kyllä täällä sitten asustelee aika luontoystävällistä sakkia, eräässä nimeltämainitsemattomassa naapurimaassa tuommoinen olisi kyllä pantu pataan ajat sitten. AN

Kuvat: Aimo Nikkinen (Paitsi tietysti se wikipedian särki)

Ankerias

File:Anguilla anguilla.jpg

Kuva: Wikimedia Commons.

Tervosen isäntävainaja sai sellaisen kerran Melasesta katiskalla. Elettiin jotain seitsemänkymmentä lukua. Sitä ihmeteltiin kovasti. Sitten se tietysti savustettiin ja syötiin pois. Koskenkorvan kanssa , kuka nyt selvinpäin käärmettä söisi. AN.

Ankerias (Anguilla anguilla) on käärmemäinen kala, pituudeltaan normaalisti 40–100 cm ja painoltaan 200–1 500 g, mutta voi kuitenkin painaa jopa yli kuusi kilogrammaa.[2] Se muuttaa muotoaan elämänsä aikana: nuoria ankeriaita sanotaan toukiksi tai lasiankeriaiksi. Näitä noin viiden sentin pituisia, läpikuultavia otuksia luultiin ensin eri lajiksi, jolloin ankeriaiden luultiin syntyvän aikuisina, ja mitä kummallisimpia tarinoita kerrottiin niiden lisääntymisestä.

Ankeriaat vaeltavat lisääntymisalueelleen Sargassomerelle kutemaan. Ankeriaan toukat kasvavat Sargassomerellä ja matkustavat varttuessaan Pohjois-Eurooppaan Golfvirtaa pitkin. Suomen rannikolle saapuessaan ne ovat jo noin 4-vuotiaita ja 20 cm:n pituisia. Atlantilla elää toinenkin ankeriaslaji, amerikanankerias (Anguilla rostrata). Näitä pidettiin ennen saman lajin eri populaatioina, mutta nyttemmin ne on erotettu eri lajeiksi.

Uusien, jokivesiin vaeltavien ankeriaiden määrä on pudonnut yhteen prosenttiin 1980-lukua edeltävältä tasolta. Koko Euroopan ankeriaskanta on romahtanut ilman yksittäistä selvää syytä. Mahdollisiksi tekijöiksi on arvioitu ylikalastusta, sisämaan elinympäristöjen katoamista, ilmastonmuutosta ja merivirtojen muutosta, tauteja ja saasteita. Uhanalaisuutensa vuoksi ankeriaan pyynti on paikoin kiellettyä. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on määritellyt ankeriaan äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. WWF:n kalaoppaassa ankerias on punaisella listalla. Ankerias lisättiin uhanalaisten eläin- ja kasvilajien kauppaa säätelevän kansainvälisenCITES-sopimuksen liitteeseen II kesäkuussa 2007. Ankeriaan uhanalaisuusluokitus astui voimaan maaliskuussa 2009. Tämän jälkeen ankeriaan kansainvälinen kauppa on sopimusvaltioissa erityisluvanvaraista.

Ankeriasta syödään paljon SaksassaEnglannissa ja Virossa. Ankerias on erittäin vahva ja sitkeähenkinen, minkä lisäksi se osaa kiemurrella myös taaksepäin. Se kaivautuu usein nuorena hiekan sekaan. Ankerias voi elää hyvin vanhaksi, vanhin tunnettu yksilö saavutti akvaariossa 88 vuoden iän.[3] Luonnossakin ne voivat elää 30-vuotiaiksi.[3]

Ankeriaan veri aiheuttaa monille iho-oireita ja ärsyttää etenkin haavoja. Ärsytystä aiheuttavat proteiinit hajoavat n. 50–70 °C:n lämpötilassa.

Lähde: Wikipedia

Pakollinen kalajuttu.


Meillä oli vuosituhannen vaihteen tienoolla sellainen pitkäkarvainen ja lihava kissa, Syltty nimeltään, Sylvester Stallonen mukaan ja se piti kovasti kalasta. Muuten en varmasti olisi viitsinyt katiskaa Melasen rannassa pitääkään. Elettiin silloin sitä aikaa, että taiteilijan urallani oli menneillään ns. vetelä kausi.
Joka päivä suunnilleen samaan aikaan kissa mourusi niin, että oli pakko lähteä sitä katiskaa kokemaan ja toisinaan siellä oli ihan oikea haukikin, joka paistettiin ja syötiin itse. Mutta enimmäkseen saaliina oli niitä Melasen ahvenia, joita kuulemma mahtuu yksitoista tikkuaskiin. Kävi sitten eräänä päivänä niin, että olin katiskan tyhjentänyt ja kissa murisi tyytyväisenä niille sinteille, niin tietysti se piti heittää takaisin, kun venettä ei tietenkään ollut ja jos olisi ollut, niin se olisi ollut täynnä sadevettä niin kuin naapurienkin veneet. Otin siis katiskasta oikein olympiaotteen ja sinkosin sen kauas ulapalle, siis noin viisi metriä rannasta. Samalla kännykkä lensi rintataskusta sinne jorpakkoon, onneksi ehkä vain pari metriä. Piti oikein istua siihen rantapenkalle nauramaan, että olen minä varmaan Euroopan surkein kalastaja.

Eurooppa oli siihen aikaan kovassa huudossa, vaikka vielä markoilla maksettiinkin. Nokian kännykät olivat myöskin raskaita ja lujatekoisia. Pari päivää uunin päällä akku irti ja taas pelitti niin kuin ei mitään. Kukaan ei edes huomannut, etten pariin päivään soitellut kenellekään. Eipä tainnut huomata koko heinäkuussa, huoleton työttömyyskesä, eikä internet silloin vielä yltänyt meille asti ja Facebookkia ei oltu vielä keksittykään. Oi niitä aikoja. Parissa vuodessahan se sitten Melasen metsälannoitusten ja ties minkä kemikalisoima vesi ruostutti sen katiskan galvanoinnista huolimatta. Eräs kerta, kun nostin sen ylös, niin pohja jäi järveen huonontaen laitteen pyyntiominaisuuksia etten sanoisi jopa radikaalisti. Eipä väliä, ei minusta juuri kehnompaa kalastajaa olisi muuten saanut ja kissakin kuoli suolitukokseen syötyään tarpeeksi omia karvojaan. Pitkäkarvaisilla kissoilla valitettavan yleinen kuolinsyy.

P.S. Kuvassa on Työvoimatalossa koottu katiska.

AN.